7. huhtikuuta 2020

Palo kirjoittamiseen, inho lukemiseen




Parisen viikkoa olen kamppaillut tietynlaisen pakottavan tarpeen kanssa, joka sisälläni käskee kirjoittamaan. En vielä tiedä kirjoittaisinko jotain fiktiivistä, muistoja, vai jotain ihan muuta. Voisin vain jokin ilta kaataa lasiin viiniä ja linnottautua pöydän ääreen läppärin kanssa. Jos antaisi vain mennä, niin mitähän tekstin sisältö olisi?  Eihän sitä tiedä mikä päähänpisto tässä kotoilun aikana vielä iskee ja syksyllä löydän koneeltani romaanin. Ehkei nyt sentään, mutta uskon silti tämän ajan olevan uusi portti kirjoittamisen pariin. Olen koulussa pitänyt äidinkielen kielioppia asiana, johon oma keskittymiskyky tai kiinnostus ei ole riittänyt. Silti kirjoitin paljon aineita ja tarinoita, todella hyvin arvosanoin. Oikeastaan nuo tehtävät ovat varmaan olleet kokonaisuudessaan  parhaiten arvosteltuja ''kokeitani''. Käytin vapaitani jo ala-asteella kirjoittamiseen. Kiinnitän paljon huomiota miten aiheet on jaoteltu, pysyykö teksti kiinnostavana ja mikä saa lukijaa jatkamaan. Silti kuulen päässäni tuulen huminaa, kun mietitään kielioppia. 

Blogin kirjoittaminen on vain pieni osa kirjoittamisen halustani, enkä jaksa miettiä tekstin soljuvuutta tai hienoutta. Blogi on enemmänkin pilkahdus ajatuksista, arjesta ja aitoa kuulumisien vaihtoa. Vaikka jätänkin henkilökohtaisia juttuja pois, on teksti välillä pohtivaa ja ympäripyöreää. Kuten nytkin. Tykkään myös lukea muiden postauksia, enkä koskaan mieti niiden toimivuutta.  Toki silmiin pistää, jos pisteet ja pilkut puuttuvat. Pidän blogeja muutenkin enemmän kanavina viestitellä ja kommunikoida muiden kanssa. En kirjamaisina teoksina.






En ole koskaan löytänyt kirjoista sitä oikeaa lajia minulle, josta johtuen mielenkiintoni ei jaksa pysyä lukemisessa. Pitäisi varmaan varata aika kirjastoon ja ihan avun kanssa miettiä sitä omaa juttua. Kyseenalaistan kauheasti asioita, varsinkin niitä kirjoitettuja.

Nuorempana koin jokinlaisen ahaa-elämyksen ja vajaan kahden vuoden aikana luin useamman kirjan putkeen.  Jos rehellisiä ollaan, koko historiani lukemisen kanssa rajoittuu noille parille vuodelle. Olen elämäni aikana lukenut alle kymmenen kirjaa ja niihin sisältyy myös ne koulussa luetut. En ole koskaan pitänyt kirjojen lukemisesta, enkä ole koskaan saanut niistä irti paljoa. Ajatuksena kirjan lukeminen ja sen maailmaan uppoaminen on haave, mutta sellaista ei päässäni tapahdu. Tarkemmin ajateltuna, en oikeastaan tiedä mitä noiden aiemmin mainittujen kahden vuoden aikana tapahtui. Kiinnostus lukemista kohtaan loppui yhtä nopeasti, kuin alkoihin. Kirjat itsessään tuntuvat kauhean rajatuille ja tuntuu että omia ajatuksiaan joutuu kauheasti hillitsemään. Olen aina ihmetellyt, kun esimerkiksi äitini on puhunut joskus siitä, kuinka kirjat mahdollistavat kuvittelemisen ja hahmon luomisen. Itse taas mietin, että mitä luotavaa hahmossa on, jos tuntomerkit on annettu? Pääni sisällä jonkun ulkonäkö, persoona, miljöö ja on luotu samalla sekunilla, kun hahmo on tuotu julki. Omat ajatukset sinkoaa jo hahmon menneisyyteen, jos siellä olisikin jokin syy miksi hahmo toimii niinkuin toimii tai sitten tulevaisuuteen mitä tehdyistä asioista seuraa. Ajattelen kirjan ulkopuolelle samantien. Johtuuko kaikki liian rikkaasta mielikuvituksesta, vai sittenkin huonosta keskittymiskyvysstä?
-Riikka M

2 kommenttia:

  1. Oli mielenkiintoinen teksti! Jännää kuinka erilaisia lukijoita meistä löytyykään :) itse olen kirjoittanut romaanin nimeltään Stereo Love. Se oli kiva mutta haastava projekti :p minua siinä motivoi totuuden tuominen julki. Siinä on siis faktaa ja fiktiota sekaisin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyypä Googlata ja tutkia millaisesta kirjasta kyse! Ostin pari vuotta sitten itse viimeksi kirjan, koska aihe oli mielenkiintoinen, mutta siitä on tähän mennessä tullut luettua kolmisen sivua...

      Poista